Olen ahdistunut. Mieleen palaa muistoja, nykyisyys läpsäyttää pyllylle, tulevaisuuden hirviöiden karjahdukset tunkevat korviini ohikiitävän raitiovaunun kolinassa.

Kohtaa hirviösi, sanotaan. Ota niitä korvista kiinni, katso niitä syvälle silmiin ja käske niiden häipyä. Viime aikoina minusta on tuntunut, että olen katsonut liian monta hirviötä silmiin. Eivät ne enää välitä vähääkään käskyistäni. Olen jotenkin tottunut niihin, kaiketi. Eivät ne niin kamalia olekaan. Pelkäävät itseäänkin, raukat.

Välillä olen malttamaton. Tahtoisin nähdä tulevaisuuden hirviöni, jotta voisin jotenkin varautua niihin. Arkisen käytännöllinen toive lienee tämä. Onko se jotain piittaamattomuutta, turtumusta, ylenkatsetta, mitä se on? Raitiovaunun kolinaan tottuu jos istuu riittävän pitkään pysäkillä silmät suljettuina.

Hirviöt ovat ruvenneet pakenemaan minua.

Hyvät ihmiset, toivotan teille oikein hyvää joulua. Viihtykää, levätkää ja kerätkää voimia, yhdessä hirviöidenne kanssa. Ne tarvitsevat teitä yhtä paljon kuin te niitä.

Onkohan nyt niin, että suhteessa aina toinen välittää, rakastaa ja huolehtii enemmän kuin toinen? Sukupuolesta riippumatta?

Tänä aamuna rullaportaissa mietin, miten kadehdittavaa onkaan rakastaa jotakuta äärettömän syvästi. Siinä tilassa, olipa kyse vastarakastumisesta tai kypsemmästä suhteesta, ihminen on valmis antamaan kaikkensa toisen eteen. On mahdollista, että tuo tunne jatkuu läpi koko suhteen elinajan.

Voi jopa olla, että se, että toinen osapuoli on näin "sokea" ja samalla kertaa sekä vastaanottavainen että antelias, on pitkien suhteiden salaisuus. Rumasti ilmaistuna pitkät suhteet perustuisivat siis eräänlaiseen hyväksikäyttöön. Kauniisti ilmaistuna taas pyyteettömyyteen. Näkökulma vaikuttanee.

Joka tapauksessa rakkaudessa olisi myös kyse epätasapainosta, joka luo tasapainoa. Mitä sitä yleensä ensimmäisenä ajattelee nähdessään pariskunnan, joka vaikuttaa poikkeuksellisen onnelliselta. Minä ainakin ajattelen, että onpa tasapainoinen pari.

Mutta jos tilannetta pääsee tarkkailemaan hieman yksityiskohtaisemmin ja kenties pidemmän aikaa, tavattoman usein paljastuu, että suhteessa selvästikin toinen osapuoli palvoo toista. Palvoja on kääntynyt suhteessa sisäänpäin, palvottu taas ulospäin, kuten joku viisas lienee päätellyt, en nyt muista kuka. Aina tämä ei kuienkaan näy edes käytöksessä - palvottu ei välttämättä ole aktiivisempi, avoimempi, sosiaalisempi tai aloitteellisempi osapuoli. Palvottu ei aina ole perheen tai suhteen tähti. Palvoja saattaa olla se tähti, hän on tehnyt palvonnastaan suhteen (tai jopa perheen) keskipisteen, jonka ympärillä kaikki pyörii.

Tilanne on siis ahtaasti tulkiten epätasapainossa, ristiriitoja täynnä, tietyissä olosuhteissa jopa tuskallinen osapuolille, ulkopuolisista puhumattakaan. Mutta silti kaiken ytimessä olevasta suhteesta suorastaan hehkuu harmonia, osaansa tyytyminen, jatkuvuus! Miten tämä voi olla mahdollista?

No jaa. Olipa taas rullaporraspohdiskelua. Eivät nämä löpinäni mitään totuuksia tavoittele. Mutta rakkaus on ihmeellistä. Ja rakastaminen vielä ihmeellisempää.

Sinä elät omaa elämääsi. Sinä oletat, että minäkin elän sinun elämääsi.

Sinä et kuulu meidän muiden elämään. Sinä ohjaat meidän muiden elämää. Sinä olet johtaja ja me olemme sinun ihmisiäsi. Sinä päätät mitä meidän on lupa tuntea, ajatella ja tahtoa.

Sinä olet yläpuolella. Sinä et ole sulautunut kehenkään. Sinä et alennu kiistelemään tai väittelemään. Sinä olet ehdoton ja ehdottomasti oikeassa. Sinä et ole väärässä vaan harhaanjohdettu.

Sinä olet ruma. Sinä kadehdit rohkeutta. Sinä pidät kauneutta turhuutena ja välinpitämättömyyttä kunniallisena. Sinä arvostat kiltteyttä enemmän kuin älyä. Sinä himoitset älyä. Sinä vaadit luonnetta.

Sinä olet epätasainen. Sinä juokset maineen perässä. Sinä hakeudut vuoteeseesi joka ilta hyvin aikaisin. Sinä pelkäät elämää. Sinä pelkäät minua.

Hän on pikkupoika. Hän on aikuinen mies. Hän on liikemies ja aviomies.

Hän tekee työtä. Hän laiskottelee. Hän ei aina saa aikaiseksi.

Hän kiukuttelee. Hän on raivostuttava. Hän tahtoo. Hän ei koskaan anna mitään.

Hän murjottaa. Hän haluaa rahoilleen vastinetta. Hän haluaa heittää turhat pois.

Hän leikkii. Hän inhoaa pakkoa. Hän on omaehtoinen. Hän haluaa valita itse.

Hän rakastaa. Hän lempii. Hän saa kylmiä väreitä. Hänen tekee mieli itkeä, mutta ei hän itke. Hän inhoaa punaista nenää.

Hän on feministi. Hän rakastaa naisia. Hän ylentää naiset. Hän alentaa itsensä.

Hän inhoaa katteettomia lupauksia. Hän tekee katteettomia lupauksia. Hän pitää sanansa. Hänen on vaikea sitoutua. Hän ei osaa päästää irti.

Hänellä täytyy olla rahaa. Hän vieroksuu köyhyyttä. Hän on saituri.

Sitä kun on olevinaan ihminen jolle on käyttöä vähän joka puolella, niin kun sattuu päivä jona ei tapahdu mitään, sitä tuntee olonsa vähintäänkin kärsimättömäksi.

Ovatko kaikki unohtaneet minut?

Äkkiäpä sitä unohtaa ne hetket kun kaikki on ollut kaatumassa päälle ja olisi pitänyt olla monessa paikassa yhtä aikaa eikä silti olisi ehtinyt kaikkea tekemätöntä saattamaan loppuun. Ja ne hetket kun kiire sattuu kaikkiin jäseniin, päähän, sydämeen, sieluun.

Mutta enemmän tekee kipeää kuitenkin se, jos kukaan ei tarvitse.

Vaikka silloinkin sitä ajattelee, että nytkin voisin olla tekemässä tuota toista asiaa sen sijaan että lojun toimettomana tässä. Tai voisin olla lojumassa jossain muualla. Miksei sitä ei voi olla tyytyväinen siihen mitä on ja missä.

Pahimpina kiireen hetkinä sitä kuitenkin ajattelee, että heti kun tulee päivä, jona ei tarvitse tehdä mitään, nautin joka sekunnista häpeämättä. Silti sitä ei nauti. Vaan tuntuu kipeältä olla vain, toimettomana.